Kaarlo (Karl) Aleksanteri Slöör (18. tammikuuta 1833, Viipuri – 21. syyskuuta 1905, Helsinki) oli hovineuvos, runoilija, suomentaja ja Suomen virallisen lehden päätoimittaja. Slöör käytti nimimerkkejä Santala ja Kaarlo Santala.
Slöörin vanhemmat olivat seppämestari Gustaf Adolf Slöör ja Johanna Sofia Tammelin. Hän pääsi ylioppilaaksi 1851 ja valmistui filosofian maisteriksi 1857. Slöör toimi Pietarin suomalaisen seurakunnan koulujen tarkastajana 1857-1865, Suomen virallisen lehden toimittajana ja päätoimittajana 1865-1905 ja Finlands Allmänna Tidningin päätoimittajana 1900-1905. Slöör oli myös kenraalikuvernöörinkanslian kassanhoitajana 1884-1899.
Slöör sai kansallisen herätyksen jo Viipurin ruotsalaisessa lukiossa opiskellessaan, ylioppilasaikanaan vuonna 1854 hän keräsi runoja Kannakselta ja Inkerissä.
Slöör julkaisi runoja salanimellä Santala, muun muassa Mansikoita ja mustikoita -nimisessä kalenterissa 1860, ja suomensi William Shakespearen Macbethin 1864 ja osia Vänrikki Stoolin tarinoista sekä Henrik Ibsenin Nukkekoti-näytelmän. Ensin mainittu oli ensimmäinen Suomessa koskaan tehty Shakespeare-suomennos. Slöör sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon samana vuonna eli 1864.
Slöörin vaimo vuodesta 1863 oli Aina Emilia Ehrnström (k. 1929), heidän tyttärensä Mary Helena Slöör (s. 1878) oli naimisissa Akseli Gallen-Kallelan kanssa

Hugo Simbergistä puhutaan satujen ja unien maalarina - hän kuvasi teoksissaan usein oman lapsuutensa muistoja ja elämyksiä ja kertoi tarinoita, joissa seikkailivat niin pirut kuin enkelit, elävät ja kuollet. Simbergin tyyli tehdä kuvia sai monet vertaamaan niitä lasten tekemiin - Simbergille tärkeintä ei ollut aina ulkopuolinen todellisuus ja sen oikeaoppinen jäljentäminen, vaan se mitä hän sisimmässään näki, ja miten mielikuvituksen ja unen maailmaa saatiin esitettyä kuvina

Hugo Simberg aloitti taideopiskelunsa Viipurissa ja jatkoi opintojaan myöhemmin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei tavallinen taideopiskelu ollut häntä varten. Kopiointi ja kolmiulotteisuuden tutkiminen ei tuntunut sopivan hänen kuviensa käsialaksi. Opettajat pitivät monesti Simbergin kuvia kömpelöinä ja aiheiltaan lapsellisina. Huomattuaan, etteivät opettajat ja hän ymmärtäneet toisiaan, Simberg päätti kirjoittaa rohkeasti ihailemalleen Akseli Gallen-Kallelalle, ja pyysi päästä tämän yksityisoppilaaksi. Gallen-Kallela suostui pyyntöön, ja syksyllä 1895 Simberg muutti Ruovedelle Gallen-Kallelan oppiin. Pian Ruovedelle siirryttyään hän maalasi eräät uransa tunnetuimmista teoksistaan - vain 21-vuotiaana! Gallen-Kallela tuntui ymmärtävän Simbergin erikoista kuvamaailmaa ja maalaustyyliä ja rohkaisi nuorta taiteilijaa säilyttämään erikoisuutensa. Ystävälleen Louis Sparrelle Gallen-Kallela kirjoitti 10.12.1895

"Minulla on täällä ollut oppilaana Simberg, joka on aivan poikkeuksellisen lahjakas. Hänen taiteensa tulee vielä merkitsemään paljon, jos hän pysyttelee nykyisellä tiellään. Aivan ihmeellinen lahjakkuus, aivan vanhojen 1300-1400-lukujen mestarien hengessä. Ja se on todellista (ei teeskenneltyä) naiivisuutta. Hänen työnsä vaikuttavat kuin saarnat, joita kaikkien täytyy kuunnella ja jotka porautuvat muistiin. "

Simbergin taiteessa kohtaamme meille hieman vieraan oloisia olentoja, jotka tuntuvat toimivan oman satumaailman sääntöjensä mukaan. Silti hänen mielikuvitushahmoissaan on jotain meille hyvin tuttua ja pelottavimmillaankin ne ovat kovin inhimillisiä ja haavoittuvia, jopa huvittavia: Simbergin pienet pirut ilmestyvät ihmisille kotoisissa oloissa, auttaen emäntää puuronkeitossa tai muuten ihmisiä neuvomassa, mutta niillä on myös omat huolensa. Simbergillä on kuva, jossa piruäiti anelee maitoa kaksosilleen, ja potee kaiken kukkuraksi vielä itse hammassärkyä. Tällöin on ihmisten vuoro auttaa niitä.

Simbergin kuvissa seikkaileva kuoleman hahmo on taas hieman pieneksi käyneeseen mustaan pukuun pukeutunut luuranko, joka tulee kuin anteeksipyydellen toteuttamaan ikävää tehtäväänsä - apeasti hän kantaa perheen pienokaisen mukanaan, tai ehtii vielä kuunnella viimeisen virren kuolevan kunniaksi ennen kuin vie valittunsa mukanaan manan majoille. Niin ikään syksyllä ja hallalla olivat omat hahmonsa, kalvakkaat ihmishahmoiset talventuojat, jotka jäivät itsekin lopulta lumen alle - herätäkseen taas keväällä eloon muun luonnon kanssa.

Simberg näki elämän kiertokulkuna, jossa kuolemakin valmisti uuteen elämään. Se oli kuin pitkä talviuni, jonka kevätaurinko ja heräävä luonto kerta toisensa jälkeen kukistivat. Saadessaan oman puheenvuoronsa pelottavista ja ikävistä asioista tulikin vähemmän pelottavia ja helpommin ymmärrettäviä.

Tästä löysin mielenkiintoisen hautapaikan.kyseessä on litoniuksen sukuhauta josta löytyi mielenkiintoista tietoa.

Kuusi sukupolvea samassa kodissa keskellä Helsinkiä

Verhoilijamestari Jonas Litonius rakennutti talon Aleksanterinkadulle

Walter Litoniuksen perhe kodissaan 1935. Vasemmalta äiti Brynhild, Ulrik ja isä Walter sekä Bure, Nanette ja Louise. Perheen koiraa Rexiä silittää Håkan Litonius.

Marie-Louise Litonius ja Pär Silén selaavat kotitalostaan kertovaa leikekirjaa, Erik Litonius suvun albumia. Niihin on talletettu lähes 160 vuotta Litoniuksen talon ja siinä eläneen suvun historiaa.

Koti Aleksanterinkatu 50:ssä on ollut lähes samanlainen vuodesta 1847, jolloin Helsingin ensimmäinen verhoilijamestari Jonas Litonius rakennutti talon mennessään naimisiin taloudenhoitajansa Lovisa Grahnin kanssa.

Lietolainen satulasepänkisälli Jonas Litonius (1810–1864) saapui Helsinkiin syksyllä 1833. Hän pestautui satulaseppämestari J. Ekmanin palvelukseen ja sai maistraatilta kahden vuoden kuluttua luvan ryhtyä verhoilijamestariksi. Porvarivalan Litonius vannoi 26-vuotiaana 1836.

Tilauksia alkoi sadella, ja 1840 hänelle myönnettiin eri oikeus perustaa myös tehdas kaikenlaisten puisten huonekalujen valmistamiseksi.

Kun hetteikköisen Kluuvinlahden rantatontteja alettiin myydä huutokaupalla, vaurastunut tehtailija osti 1845 Gasellin korttelista reilun 6 200 neliökyynärän tontin. Hinta oli kallis, yli tuhat hopearuplaa, sillä tontti oli osaksi peruskalliota ja sillä oli oma kaivo.

Muurarimestari Gustaf Paulus Leander piirsi Litoniukselle komean kolmikerroksisen talon, joka valmistui sopivasti Jonaksen ja Lovisan häihin.
Talo oli sangen nykyaikainen. Kellarikerroksen kaivosta vesi nostettiin painepumpun avulla ullakolla olevaan säiliöön. Sieltä se johdettiin lyijyputkissa keittiöihin.

Piharakennuksissa oli huonekaluliikkeen verstaita, luhtiaitta, kaksi tallia ja karjasuoja sekä muita ulkorakennuksia.

Pihassa oli puutarha hedelmäpuineen ja marjapensaineen.

Koko taloa ei tarvittu Litoniuksen perheen käyttöön vaan suuri osa siitä vuokrattiin Teknillisen reaalikoulun käyttöön. Keisarin asutuksella perustetun koulun ensimmäiset oppilaat tulivat taloon 1849. Koulu muutti Litoniuksen talosta Hietalahteen 1877.

Litoniukset asettuivat talonsa kolmanteen kerrokseen. Samassa asunnossa Litoniuksen suku on katkeamatta elänyt miltei 160 vuotta.

Syntymäkodissaan asuu nyt diplomi-insinööri Marie-Louise Litonius. Hän muutti perheineen Kruununhaasta Aleksanterinkadulle 1995 isänsä, Håkan Litoniuksen kuoleman jälkeen.

"Kun muutimme, Suomi oli juuri voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden. Emme nukkuneet viikkoon, kun kadulla juhlittiin yötä päivää", Marie-Louise Litonius sanoo.

Perheeseen kuuluvat aviomies, arkkitehti Pär Silén ja kaksi poikaa, Erik, 27, ja Henrik, 24, sekä Marie-Louise Litoniuksen äiti Gunborg Litonius. Pojat ovat muuttaneet pois kotoa, mutta Erik tekee jo paluuta sukutaloon. Ullakolle rakennetaan hänelle asuntoa.

Koti muistuttaa Marie-Louise Litoniuksen lapsuudesta. Sohvakalusto on ollut olohuoneessa 160 vuotta. Sen verhoili talon valmistuessa isoisän isoisä Jonas. Seiniltä katsovat suvun muotokuvat

"Äiti muutti tänne, kun meni naimisiin. Silloin täällä asuivat isoisäni ja isoäitini. Täällä on aina asunut useita sukupolvia", Marie-Louise Litonius sanoo.

Jonas Litonius menestyi ja hänet valittiin 1850 kaupunginvanhimpien joukkoon. Terveydelliset syyt pakottivat hänet luopumaan tehtaastaan ja hän keskittyi vaativiin sisustustöihin. Niistä suurin oli keisarillisen palatsin ja Nikolainkirkon koristaminen, kun keisari Aleksanteri II saapui Helsinkiin avaamaan vuoden 1863 valtiopäivät.

Keisarin kunniaksi järjestettiin valtiopäivätanssiaiset uuden asemarakennuksen hallissa, jonka Litonius somisti.

Se jäi hänen viimeiseksi isoksi työkseen. Hän sairastui ja kuoli seuraavana vuonna.

Talon isännyys siirtyi pojalle, 23-vuotiaalle Frans Ludvig Litoniukselle, joka aloitti talossa suuret muutostyöt.

Talo liitettiin vesijohtoverkkoon ja viemäriverkkoon 1880-luvulle tultaessa. Puhelinlinja vedettiin taloon 1882. Talon korottamistakin suuniteltiin, mutta hanke jäi toteuttamatta.

Marie-Louisen lapsuus Helsingin sydämessä oli aika yksinäinen. Lähimmät leikkitoverit asuivat Yrjönkadulla ja Kalevankadulla.

"Emme me leikkineet Esplanadilla. Kävimme siellä ulkoiluttamassa koiraa. Kaisaniemessä kävimme äidin kanssa, mutta sinne eivät lapset voineet mennä yksin. Siellä oli rauhatonta jo 1950-luvulla."

Leikkipaikkana oli koti tai kotitalon piha.

Piha oli pienentynyt jatkosodan jälkeen. Helsingin suurpommituksissa 1944 vaurioituneen talon korjaustöiden rahoittamiseksi tontin eteläosa myytiin 1945. Piharakennukset purettiin Rautatalon tieltä. Kotitalosta huolehti silloin Frans Ludvig Litoniuksen nuorin poika Walter Litonius, jota sukutalon hoitajana seurasi 1955 hänen nuorin poikansa Håkan Litonius. 1994 vastuu siirtyi Håkan Litoniuksen tyttärelle ja hänen miehelleen.

"Elämä voisi olla paljon helpompaa jossakin muualla, mutta täällä me haluamme asua, eikä meillä oikein ole valinnan vapauttakaan. Me olemme tämän talon palvelijoita", Marie-Louise Litonius ja Pär Silén sanovat.

Tässä hyvä esimerkki siitä että ei hajuakaan kuka kyseinen henkilö oli kun kuvasin.Ainut kriteeri oli että kivi oli kaunis.Mutta kun tutkailin tarkemmin historiaa löytyi tämänkin kiven takaa tarina.

Karl Theodor (t. Teodor) Broberg oli suomalainen pappi ja opettaja, joka yhtenä ensimmäisistä Suomessa kannatti tyttöjen ja poikien yhteistä opetusta. Hän toimi vuosina 1883–1901 Suomen ensimmäisen yhteiskoulun, helsinkiläisen ruotsinkielisen Läroverket för gossar och flickor -koulun johtajana ja uskonnonopettajana (tunnettiin myös nimellä Brobergska skolan). Hän kävi Yhdysvalloissa tutustumassa yhteiskouluihin ja palattuaan raportoi havainnoistaan useissa kirjoituksissa
Eli aikakautensa suuri sankari.

Valtioneuvos (1916) Väinö Kivi aloitti työuransa jo 1900-luvun alussa oikeustutkinnon suorittamisen jälkeen hovioikeuden kanslistina. Viimeksi hän toimi virkamiestehtävissä prokuraattorin apulaisena ja vt. prokuraattorina 1915-1917.
Itsenäisyyden aikana Kivi oli mm. KOP:n lakimiehenä ja liikemiehenä 1950-luvulle saakka. Kivi oli monissa suuryhtiöissä johtokunnan tai hallintoneuvoston jäsenenä kuten vakuutusyhtiö Tarmossa, Kajaani Oy:ssä, Oulu Oy:ssä, KOP:ssa ja Rauma-Repola Oy:ssä. Eduskunnan jäsenenä Kivi oli 1929-1930.
Kiven valtuustotyö kesti yhden kauden 1929-1930
Kivi, Väinö S 13.11.1876 Huittinen K 24.10.1954 Helsinki V rusthollari Oskar Kivi, Amanda Ulriika Kankaanpää P Laina Maria Lindstedt 1901 -
URA. ylioppilas 1896, ylempi oikeustutkinto 1899, ylempi hallintotutkinto 1899, varatuomari 1902, lakitieteen kandidaatti 1909
Turun hovioikeuden kanslisti 1904-1906, Turun hovioikeuden notaari 1906-1912, senaatin oikeusasiaintoimituskunnan esittelijäsihteeri 1912-1915, prokuraattorin apulainen ja vt. prokuraattori 1915-1917, liikemies 1917-1954, maanviljelijä Huittisissa 1898-1936, kansanedustaja Uudenmaan läänin vaalipiiri 01.08.1929 - 20.10.1930
Suuri valiokunta, Pankkivaliokunta
presidentin valitsijamies 1931; Huittisten kunnanvaltuusto (pj); Helsingin kaupunginvaltuusto 1929; Keskinäisen vakuutusyhtiö Tarmon johtokunta (pj); Keskinäisen vakuutusyhtiö Tarmon hallintoneuvosto (pj); Lappilan tiilitehtaan johtokunta (pj); Kajaani oy:n johtokunta (pj); Suomen asuntokiinteistöliiton keskustoimikunta (pj); Kaupunkien yleisen keskinäisen palovakuutusyhtiön hallintoneuvosto (pj); Kaupunkien yleisen keskinäisen palovakuutusyhtiön johtokunta (pj); Oulu oy:n hallintoneuvosto (pj); Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvosto; Rauma-Repola oy:n hallintoneuvosto; Rauma Wood Ltd:n johtokunta; Kajaanin puutavara oy:n johtokunta; Rauma-Raahe oy:n johtokunta; Uleå oy:n johtokunta; Victor Forselius oy:n johtokunta
ARVONIMET JA KUNNIANOSOITUKSET. valtioneuvos 1916

Tästä kyseisestä paasista haluisin sanoa senverran että huomatkaa ammattinimikkeet ja naaman kuva ylhäällä.Vanhoissa haudoissa oli tapana kirjoittaa myös ammatti.Löysin lukemattomia ammatinharjottelijoita ,pääsääntöisesti kylläkin ylempiasteisista koulutuskunnista.Suurin osa kirjoituksista oli ruotsin kielisiä.Musta olis hyvä idea vielä tänäpäivänäkin että ammatit kirjoitettaisiin hautakiviin.
En tiedä onko nykyään sallittu eri kokoiset kivet ,jotenkin tuntuu että kaikki pitää olla niin samannäköistä ja istuvaa.

Tämä kuva on osoitettu minun lapsuuden kaverille joka tänäpäivänä työskentelee hampaiden parissa.
Kyseinen kivi kuuluu hammalääkäreitten tuntemalle ja kenties muittenkin henkilöiden  MATTI ÄYRÄPÄÄLLE.Syntyi liperissä ja kuoli helsingissä.kutsuttiin hammastieteen isäksi.
Matti Europaeuksen vanhemmat olivat teologian tohtori, valtiopäivämies Anders Josef Europaeus ja Selma Augusta Europaeus, o.s. Lampa.Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta yksityislyseosta vuonna 1871. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1875 ja filosofian maisterin 1876. Jo opiskeluaikoinaan Europaeus oli vahva fennomanian kannattaja, ja suomensi sukunimensä aivan ensimmäisten joukossa, ottaen käyttöön sukunsa vanhan nimen Äyräpää. Hän oli ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja johti jonkin aikaa myös suomenmielisten ylioppilaiden Suomalainen Nuija -opiskelijajärjestöä.
Hän valmistui lääketieteen kandidaatiksi 1878 ja suoritti vielä sen jälkeen lääketieteen lisensiaatin tutkinnon 1883 ja sai lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon 1891.
Vielä 1800-luvulla hammaslääkärin toimi oli tyypillinen käsityöläisammatti, ja käytännössä ainoa käytössä ollut hoitomuoto oli viallisen hampaan poisto. Äyräpään vaikutuksesta siitä tuli yliopistossa opiskeltava tieteenala. Muun muassa hänen ponnistelujensa ansiosta aloitettiin Suomen hammaslääkärikoulutus Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (nyk. Helsingin yliopisto) 1890-luvun alussa.
Äyräpää oli yksi Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin perustajista ja sen ensimmäinen puheenjohtaja. Myös Duodecimin perustaminen vuonna 1881 kytkeytyi kielitaisteluun, ja seuran ensimmäinen tehtävä oli luoda lääketieteen alalle suomenkielistä termistöä. Hän oli perustamassa myös Suomen hammaslääkäriseuraa, Kalevalaseuraa, KOP:ia, Takaharjun parantolaa, Vakuutusyhtiö Suomea, Instrumentariumia ja Suomen Tiedeseuraa.
Äyräpään nimeä kantaa Lääkäriseura Duodecimin vuodesta 1969 jakama Matti Äyräpään palkinto, joka on arvostetuin suomalainen lääketieteellisen tutkimuksen palkinto. Palkinnon suuruus on 20 000 euroa.
Äyräpään puolisoina olivat sisarukset Bertha Sofia ja Hilda Karolina Ingman. Jälkimmäisen kanssa syntyi heidän lapsensa taidemaalari Aune Äyräpää (1898–1981

Kaikkea olen nähnyt ,mutta tälläinen muistomerkki kun tuli eteenkin suomessa eteeni oli yllätys.Ulkomailla olen törmännyt samankaltaisiin .
kun kiertelin vanhalla puolella niin yksi asia kävi mielessä mikä kummastutti tai kai kaikella on jokin selitys.Nimittäin esimerkiksi yhdellä insinöörillä oli todella kaunis i muitakin ammatin harjottelijoita joista en kuvittellu että olisi varaa niinkin kauniisiin paaseihin.oliko palkat 1800 -luvulla niinkin erillaiset kuin nykyään,en tiedä.Siis palkat pitää suhtauttaa tähänpäivään.

Miksi hautakivet ennen oli kauniinpia,kalliin näköisiä?Olisiko kulttuurilla jokin merkitys,kenties.Enää ei palvota jos niin voi sanoa vainajista.Musta tuntuu että kun ihminen kuolee pitää hänet saattaa arvokkaasti,mutta melko halvalla pois kirkon maille ja sen jälkeen ei kovinkaan moni käy katsomassa .

kuvassa on hietaniemen hautausmaan vanha siunauskappeli.
hietaniemen hautausmaa on vihitty käyttöön 1829 ja ensiksi sitä nimitettiin lapinlahden hautausmaaksi.
jotenkin oli jännää kulkea ahtaiden käytävien joukoissa jos niitä käytäviksi voi sanoa.tilaa kulkea ehkä 10 senttiä pahimmillaan ja toisaalla joutu kulkee hautakivitysten seassa.
vanhoissa hautakivissä kiehtoo niiden monimuotosuus.ne on arvokkaasti tehty.toiset kivet kuvastaa itse vainajaa.löytyi monta kiveä missä oli vainajan kasvot ikuistettu.musta olis kiva kuljeskella hautuumaalla jos olis niin ku ulkomailla joissakin paikoissa on et naamakuva on raapustettu kiveen.se antaisi niiku henkeä kivelle.
en lisäile enempiä itse hautausmaan historiasta ku jokainen varmaan osaa käyttää wikibendiaa josta löytyy kattava tieto itse paikasta.

Johan (Juhana) Vilhelm Snellman (12. toukokuuta 1806 Tukholma, Ruotsi – 4. heinäkuuta 1881 Kirkkonummi, Suomen suuriruhtinaskunta) oli suomalainen filosofi, kirjailija, sanomalehtimies ja valtiomies, yksi vaikutusvaltaisimmista fennomaaneista 1800-luvun Suomessa. Hän vaikutti merkittävästi suomen kielen asemaan ja Suomen markan käyttöönottoon. Häntä pidetään Suomen kansallisfilosofina ja yhtenä tärkeimmistä kansallisista herättäjistä.

ensimmäinen päivä

olin kuvitellut että menen hautuumaalle ja näpsäsen kuvia ,että homma olisi pikaisesti ohitse.totuus oli että en kerenny kuin murto-osan käydä vanhalla puolella kun oli niin paljon mielenkiintoisia hautakiviä.kävelin edestakas poikki hautuunmaan.lueskelin kivien nimiä ,mutta en sillee kerenny miettimään että kukas tämäkin oli.jos olisin jäänny pohtimaan syntyjä syviä niin en olis koskaan päässyt kotia.
paikka on iso ja kuten sanoin jäljelle jäi todella paljon vielä katseltavaa.siellä minä yksin kiertelin ,vaikka oli jossakin puutarhuritkin töissä.kevät vasta aluillaan,ei lehdenalkujakaan puussa.tänävuonna kevät onkin myöhässä.
laitan nyt pari tunnettua hautakiveä ja sitten muita kauniita kohteita.otin myös muutaman kuvan kivistä mistä en tiedä vielä löytyisikö niistätietoja,mutta yritän parhaani.